Aloitamme nyt uuden, historian värikkäitä tapahtumia käsittelevän artikkelisarjan. Ensimmäisellä kerralla käsittelemme itsenäisen Suomen (toistaiseksi) kuuluisinta poliittista attentaattia; sisäministeri Heikki Ritavuoren salamurhaa vuonna 1922. Valotamme samalla lukijoille maan silloista tilannetta.
Nuoren tasavallan alkutaival oli riitaisa. Vapaussodan sankari, valtionhoitaja C.G.Mannerheim oli syrjäytetty ja presidentiksi valittu professori, ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J.Ståhlberg. Mannerheimille uskolliset upseerit, etenkin jääkäripiireistä ja suojeluskunnista vastustivat avoimesti Ståhlbergia. Pelättiin vapaussodan saavutusten vaarantumista, etenkin kun kommunistien propaganda kiihtyi 1920-l tultaessa.
Hallitukset olivat lyhytikäisiä ja heikkoja, mutta kaksi vahvaa edistyspuolueen ministeriä, Heikki Ritavuori ja Rudolf Holsti nousivat ylitse muiden. Holsti oli pitkäaikainen ulkoministeri ja ulkopoliittinen vaikuttaja aina vuoteen 1940 asti, ja Ritavuori sisäministeri kuolemaansa saakka. Molemmat herättivät suorilla puheillaan kiivaita intohimoja. Ei ollut tavatonta, että hallitusneuvottelut alkoivat vaatimuksilla, että "Me tulemme hallitukseen vain, mikäli Ritavuori ei tule!".
Aika ajoin myös presidenttiä yritettiin savustaa pois virastaan, tai ainakin nostaa Mannerheim armeijan tai suojeluskuntain ylipäälliköksi (suojeluskunnilla oli 100 000 miestä aseissa, enemmän kuin vakinaisella armeijalla), mutta Ståhlberg pystyi estämään yritykset.
Kun valtataistelu Venäjällä kävi kuumillaan, vaativat mannerheimlaiset Suomen hyökkäystä Pietariin. Kuuluisaksi tulivat Mannerheimin sanat Pariisista 1919: "Koko Eurooppa katsoo, että Pietarin kohtalo on Suomen käsissä". Suomen pienikin tuki Pietaria piirittäville valkoisille olisi voinut ratkaista koko sodankulun ja vallanjaon Venäjällä. Tämän myös V.I.Lenin on myöhemmin vahvistanut. Ståhlberg kuitenkin vastusti hyökkäystä, joka oli Mannerheimille katkera tappio. Samoihin aikoihin Suomesta virtasi apua ja vapaaehtoisjoukkoja myös Venäjästä eroon haluaville Karjalan heimoveljille, mutta Suomen armeijan mukaantulo estettiin sielläkin. Mannerheimille tämä oli jo toinen pettymys, olihan hän vannonut ettei pistäisi miekkaansa huotraan ennenkuin Karjala olisi vapaa. Katkeraa kalkkia oikeistolle oli lisäksi se, että hallituksen päätöksen mukaisesti sisäministeri Ritavuori antoi määräyksen pidättää idästä palaavat suomalaiset vapaaehtoiset ja riisua heidät aseista. Oikeiston lehdistö hyökkäsi ankarasti Ritavuorta vastaan.
Tammikuussa 1921 presidentin esittelyssä oikeusministeri kieltäytyi esittelemästä lakia kapinaan osallistuneiden punaisten osittaisesta armahduksesta. Tällöin presidentti välittömästi erotti oikeusministerin, määräsi sisäministeri Ritavuoren toimimaan vt. oikeusministerinä, ja esittelemään lain. Laki herätti jälleen rajua kritiikkiä Ritavuorta kohtaan. Vasemmisto vaati täydellistä armahdusta, ja oikeisto vastusti kaikkia myönnytyksiä punaisille. Tilanne maassa kiristyi entisestään. Julkisuudessa laki miellettiin täysin Ritavuoren laiksi. Kesäkuussa 1921 Helsingin suojeluskuntain komentaja Paul von Gerich julkaisee Hufvudstadsbladetissa mieliäkuohuttavan, silloista ulkopolitiikkaa jyrkästi arvostelevan artikkelin. Kaiken lisäksi artikkeli loukkaa lukuisia ulkovaltoja. Hallitukselle ja presidentille tämä on liikaa ja ne vaativat Gerichin eroa. Suojeluskuntain ylipäällikkö kuitenkin kieltäytyy siitä, jolloin presidentti erottaa ylipäällikön, ja nimittää väliaikaiseksi ylipäälliköksi kenraalimajuri Emil Bergin. Berg saa kuitenkin oikeiston taholta maanpetturin leiman otsaansa erottaessaan Gerichin presidentin käskyn mukaisesti. Tästä järkyttyneenä ylipäällikkö Berg tekee pian itsemurhan. Jäähyväiskirjeessään Berg vakuuttaa toimineensa aina valkoisen aatteen puolesta.
Mannerheim on jälleen nousemassa suojeluskuntain uudeksi ylipäälliköksi. Ståhlberg pelkää oman arkkivihollisensa ja maan viralliseen ulkopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvan kenraalin nousua itsenäisen asemahdin johtajaksi, ja estää valinnan.
Tunteet maassa kuumenevat entisestään. Pidettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin Ritavuoren eroa ja ajoittain jopa Ståhlbergin syrjäyttämistä. Ritavuori oli leimaantunut eniten, olihan hän virkansa puolesta joutunut toteuttamaan monia vaikeita asioita. Todellisuudessa Ritavuori tuskin oli toimista vastuussa muuta hallitusta enempää.
Myös kommunistien aktiviteetti kiihtyi. Tammikuussa 1922 kommunistit antoivat julistuksen, jossa kehotettiin työläisiä muodostamaan armeija kapitalismin kukistamiseksi ja Neuvosto-Venäjän suojelemiseksi.
Tämä oli liikaa jo maltilliselle hallituksellekin. Ritavuori määräsi kommunistien johdon pidätettäväksi ja ryhtyi muihinkin kommunistien vastaisiin toimiin. Tämän olisi luullut tyynnyttävän oikeistopiirejä, ja ehkä niin osittain kävikin, mutta ruotsinkieliset gerichläiset näkivät tilaisuutensa koittaneen. Ritavuoren murha pantaisiin vallinneissa oloissa kommunistien syyksi, jolloin saataisin samalla iskulla eliminoitua kaksi kärpästä; sekä Ritavuori, että kommunistit. Salamurhan päätti toteuttaa köyhtynyt aatelinen Ernst Tandefelt. Helmikuun 14. päivän iltana Tandefelt väijyy Ritavuorta tämän asunnon edessä Helsingin Nervanderinkadulla ja ampuu kuolettavat laukaukset. Surmatyön silminnäkijä on Uuden Suomen päätoimittaja E. Nevanlinna, eikä kaukana ollut poliisikaan. Kuuluisaksi tulivat Nevanlinnan sanat: "Ottakaa roisto kiinni!". Kehotuksen noudattaminen oli helppoa, koska murhaaja oli hermostuksissaan ampunut itseään jalkaan, eikä päässyt pakenemaan kulman takana odottavaan pakoautoon.
Murhalla on myös muita kuuluisia todistajia. Valtiovarainministeri Risto Rytin puoliso Gerda Ryti saapuu paikalle ja näkee Ritavuoren maassa vertavuotavana. Gerda Ryti lähtee pian viemään surusanomaa ystävättarelleen Katri Ritavuorelle. Seuranneessa oikeudenkäynnissä todettiin, että Tandefelt toimi yksin, hetkellisessä mielenhäiriössä ja tuomittiin elinkaudeksi kuristushuoneeseen.
Myöhemmin Tandefelt otti itse yhteyttä oikeuskansleriin ja nimesi itselleen joukon korkea-arvoisia avustajia. Hän kertoi myös aikoneensa alunperin ampua tasavallan presidentin, mutta saaneensa sitten käskyn ampua sisäministerin. Tandefeltin puheet menivät kuitenkin siinä määrin ristiin, ettei jutun uudelleenkäsittelyyn nähty aihetta.
valt.yo.
Petri Koskelainenkirjoittaja on NESU-letterin vakinainen avustaja ja vapaa toimittaja.